“Tätä lehteä ei saisi koskaan lopettaa”, sanoi isäni, kahden entisen Vironniemen lapsen isoisä, eläkkeellä oleva toimittaja. “Tämä lehti on läpileikkaus lasten historiasta.”
Tämän lehden toimituksessa ei ole satulatuoleja ja sähköpöytiä, ei hopeanhohtoisia läppäreitä tai nurkassa hönkivää kahvikonetta. Tämän lehden haastateltavilla ole tarvetta kiillottaa sanomisiaan ja kiire on tässä toimituksessa toisenlaista kuin suurten lehtitalojen kiire. Muuttuva mediaympäristö ei onneksi ole nitistänyt tätä lehteä.
Tämän lehden toimituksessa pöydät yltävät hieman aikuisen polven yläpuolelle ja huoneen nurkassa on pino tilkuista koottuja taikamattoja. Tämän lehden toimituksen täyttää päivittäin melkein kahdeksankymmentä 3-7 -vuotiasta, joiden raikkaasta ajattelusta pääosa lehden jutuista syntyy. Tämä lehti ilmestyi ensi kertaa elokuussa 1979 – 40 vuotta sitten – ja lehtiä on ilmestynyt 180.
Tämän lehden toimitus on päiväkoti ja tämä lehti on Viesti.
Syyskuussa 2019 painelen melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen tutun ovikoodin. Olen tullut Vironniemen päiväkotiin tapaamaan ihmisiä, joilla on Viesti-historiaa. Suuren (mutta matalan!) pöydän ääressä istuu aikamoisten naisten joukko. Suurella osalla heistä näiden pöytien ääressä istumisesta on vielä pitempi aika kuin minulla. Nämä naiset ovat Viesti-lehden entisiä päätoimittajia, kirjoittajia, kuvittajia, ideanikkareita ja asioiden hoitajia. Mutta heillä on myös muut ammatit ja ennen kaikkea he ovat päiväkodin lasten äitejä 1980-, 90- ja 2000-luvuilta – osa jo nykyisten päiväkotilaisten isoäitejä – ja siksi myös Viestin lukijoita. “Harvoja lehtiä on luettu kannesta kanteen, vuodesta toiseen samaan tapaan kuin Viestiä”, sanomme yhteen ääneen. “Tämä lehti mullisti käsityksen siitä, millaista päiväkodissa voi olla”, pöydän ääressä todetaan.
Ennen kuin selvitetään, mikä elinvoimaisena säilyvän Viestin salaisuus on kerrataan, keitä pöydän ääressä istuu.
Tarja Kontro on yksi Viestin entisistä päätoimittajista 1980-luvun puolivälistä. Samoihin aikoihin ja vielä 90-luvun puolellakin Pirjo Ingerö oli mukana ideoimassa ja hoitamassa Viestin asioita. Tuula Koistinen ja Leenamaija Aho olivat pitkään Viestin kantavia voimia, Aho oli myös päätoimittaja 80-luvun lopulla. Arietta Kaila ja Riitta Bergroth kirjoittivat parikymmentä vuotta sitten Viestiin kulttuuri- matka- ja museoraportteja. Leena Häggström avasi Viestin lukijoille ikkunan kirjoittamalla lapsuudestaan ja oli Vironniemen päiväkodin entisen johtajan Kiti Hakkolan mukaan “konekirjoitustaitoisena aarre, kun käsinkirjoitettuja lappuja kirjoitettiin puhtaaksi lehteä varten”. Leena Honkanen hankki aikoinaan Viestille ensimmäisen monistuskoneen ja rahoitusta lehden julkaisemiseen. Ja koska Viesti ei ole vain tekstiä, vaan myös kuvia, Eeva Ristan kuvitustaidot ja myöhemmin Marjut Virsun kuvallinen osaaminen ovat tehneet Viestistä Viestin. Katselen ihaillen tätä joukkoa. Viestiä on tehty vapaaehtoisesti, välillä väsyneenä, sillä tekeminen on ollut työlästä, mutta intohimolla, lehden merkitys tiedostaen.
Viestin tarina siis alkaa 40 vuoden takaa. Kolmen entisen vironniemeläisen lapsen isän Jouni Yrjänän kirjoittamassa Vironniemen päiväkodin historiassa “Verraton paikka” kerrotaan eteisen postilaatikosta, johon kertyneistä ajatuksista alkoi kehittyä päiväkodin pää-äänenkannattaja. Postilaatikkoon sai pudottaa kysymyksiä päiväkodin elämästä, mutta myös pohdiskelua lasten kasvusta ja kehityksestä. “Viesti Vironniemestä” -nimisenä aloittanut lehti halusi välittää vanhemmille ja lapsille viestin siitä, että lapset ovat tärkeitä ja kertoa päiväkodin filosofiasta. Aluksi lehden pääpaino oli kasvatuksellisissa teemoissa, mutta vuosien kuluessa lasten ääni vahvistui haastattelujen kautta. Viestiin on myös vuosien varrella haastateltu monenlaisia taiteilijoita ja kiinnostavia ihmisiä. “Viesti on 40 vuoden ajan vienyt eteenpäin hyvää lastenkulttuurin sanomaa”, sanoi Kiti Hakkola.
Viestiä toimitti lehden alkuaikoina toimitusneuvosto. Vähitellen vastuu tekemisestä alkoi jakautua päiväkodin henkilökunnan ja vanhempien kesken. Syyskuussa 2019 Vironniemen pöydän ääreen kokoontuneet Viestin entiset voimanaiset kertovat, miten lehteä aluksi tehtiin. Ennen ensimmäistä sähkökirjoituskonetta jutut kirjoitettiin käsin, taitto tehtiin leikaten ja liimaten. Monistuskoneen, kirjapainoalalla työskentelevien isien ja lopulta ensimmäisen tietokoneen saavuttua Vironniemen kansliaan tekotapa helpottui. Pyöreän pöydän ääressä todetaan, että koska tekijät olivat paitsi vanhempia, myös työssäkäyviä ihmisiä, kirjoitusvuoroja jouduttiin toisinaan arpomaan. Viesti ei syntynyt, eikä synny tyhjästä.
Mutta mikä sai nämä ihmiset toimittamaan Viestiä päivätyön jälkeen, elämän ruuhkavuosissa? Ja miksi lehteä on jaksettu tehdä viime vuosina pääasiassa päiväkodin henkilökunnan voimin, ruuhkavuosia elävien vanhempien tuella? Ehkä seuraavasta löytyy vastauksia.
Viestin vahvin ääni on jo pitkään ollut lapsen ääni. Päiväkodin henkilökunta on haastatellut jokaiseen lehteen jokaisen päiväkodin lapsen. Aikuiset ovat myös valokuvanneet lasten päiväkotielämää tavallisina päivinä, retkillä ja seikkailuilla ja lapsista on Viestiessä myös valokuvamuotokuvia. Viestejä lukiessa yksi koskettavimmista asioista on lehtiin muodostunut tarina lapsen kasvusta. Kolmevuotias puhuu eri tavalla leikistä, ystävyydestä tai ruuasta, tai siitä mistä hänet tuntee, kuin esikoululainen. Viestissä on vuosikymmenten ajan käsitelty isoja filosofisia teemoja perheestä minuuteen, luonnosta äidinkieleen tai rakkauteen.
Jokaisen lapsen ääni on Viestissä yhtä tärkeä. Päiväkodissa työskennellyt, kolmen Vironniemen lapsen äiti Marjut Virsu sanoi Viesti-naisten tapaamisessa, että kun haastattelee lasta, todella kohtaa lapsen. Pieni haastateltava on myös journalistin etiikan mukaisesti saanut kuulla haastattelunsa ennen kuin se on painettu lehteen. Lasten haastattelemisen taitoa ovat tulleet Vironniemeen oppimaan Helsingin Sanomien toimittajatkin.
“Viestissä näkyy elämän moninaisuus ja rosoisuus”. “Viestin kautta on saanut tutustua paitsi toisten perheiden lapsiin, myös omiin lapsiin ja itseensä”, sanotaan pyöreän pöydän tapaamisessa syksyllä 2019. Päiväkodin lehti rakentaa yhteisöä. Yksi päiväkodin pää-äänenkannattajan merkityksistä onkin siinä, että se kertoo lasten kautta elämästä avoimemmin ja suorempaan kuin oikeastaan mikään muu journalistinen tuote.
Viestiä on luettu perheissä paljon ääneen. Pyöreän pöydän ääressä todetaan, että lehteö lukiessa ei koskaan naurettu ilkeästi, vaan lasten jutuista innostuttiin ja iloittiin. Lasten äänen kautta Viesti on viisas ja suloinen, mutta myös hassu ja absurdi lehti.
Viesti kertoo lapsille myös heistä itsestään. “Kun lapsi kysyy 10-vuotiaana, millainen olin 4-vuotiaana, vastauksen voi löytää Viestistä”, todetaan vanhojen Viestin tekijöiden tapaamisessa. Olen itsekin viettänyt hauskoja ja liikuttavia hetkiä nyt jo 21- ja 16-vuotiaiden lasteni kanssa vanhoja lehtiä selaten. Lapsen haastattelusta muistui mieleen, miten perheessämme oli sovittu riitoja, mutta lapsi oli myös raportoinut lehdessä uutuusleluista ja lempiruuista – joita tällä nelivuotiaalla oli siihen aikaan yksi.
Viestiä ovat lukeneet ja sen kautta ihmisiin tutustuneet paitsi Vironniemen lapset ja vanhemmat, myös lasten isovanhemmat, kummit ja ystävät. Lehti on kertonut ydinperhettä laajemmalle porukalle, mitä lasten elämässä tapahtuu, millaista elämää he elävät. Ja koska lapsi puhuu suoraan ja avoimesti – koska hänen on annettu tehdä niin – kuvaus lasten maailmasta on aito. Viestejä on tehnyt mieli hamstrata: kotiin oma, isovanhemmille omat. Eikä lehtiä kovinkaan monessa perheessä ole heitetty pois.
Viestillä on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Sen vuosikerrat kertovat maailman muuttumisesta. Lehdistä selviää, mitä ruokia on syöty ja millaisia leikkejä leikitty. Lehdet kertovat myös tarinaa perheissä elämisen muuttumisesta. Viesti on – nimensä mukaisesti – myös viesti kulttuurisista virtauksista. Tutkijalle tällaisen lehden vuosikerrat antaisivat hienon materiaalin. Ja tietenkin myös kirjailijalle.
Viestiin on neljässä vuosikymmenessä taltioitu 14 000 lapsen puheenvuoroa – jokainen Vironniemen käynyt lapsi on saanut äänensä kuuluviin Viestin sivuilla monta kertaa. Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan kuultu lasten ääntä. Miksi? Koska lapsen ääni kuuluu tämän lehden muilla sivuilla, suoraan ja avoimena. Lukekaa ja kuunnelkaa sitä.
Anna Tulusto
Kirjoittajalla olla oma Vironniemi- ja Viesti-historia vuosilta 2001-2010
Mahdollisuuksien maailma 
Vastaa