Minulla on ollut ilo kuulua Virtsun yhteisöön kaksi kierrosta. Lapsemme Antti ja Elina olivat osapäiväisinä virtsulaisina 1980-luvun jälkipuoliskolla. Keväällä 2018 päättyi toinen kierros, kun Antin lapset Aapo ja Silja olivat siirtyneet Kaisaniemen ala-asteelle. Minäkin isoisänä elin tiiviisti mukana Virtsun yhteisössä tämän toisenkin kierroksen. Eikä yhteys ole vieläkään loppunut. Tulee käytyä useissa päiväkodin tapahtumissa edelleen. Koulua käyvät lapsenlapsetkin odottavat jälleen innokkaina ensi kevään Virtsun leiriä. Toivottavasti päiväkodin voimavarat riittävät sen järjestämiseen. Tällä taustalla onkin mukava verrata lasten oloja nyt ja kolmannes vuosisata sitten.
Selattuani kotihyllystäni vieläkin löytyviä Vironniemen Viestejä vuosilta 1985-1989, huomasin että jo silloin me vanhemmat olimme huolissamme lastemme liiallisesta ruutuajasta. Kirjoitin Viestiin kirjaesittelynkin yhdysvaltalaisen professorin Neil Postmanin teoksista ”Huvitamme itsemme hengiltä” ja ”Lyhenevä lapsuus”. Postman oli 80-luvulla erittäin huolissaan lastemme liiallisesta television katselusta. Hän uskoi lapsuuden lyhenevän huolestuttavasti, koska lapset saavat televisiosta liian aikaisin samat tiedot kuin aikuiset. Näin mielikuvitukseen pohjautuva kasvukausi jää liian lyhyeksi. Lapsista tulee liian aikaisin aikuisten kaltaisia sirpaletietojen taitajia. Professori Postman pelkäsi koko länsimaisen kulttuurin rappeutuvan, kun liiallinen televisioviestintä johtaa uuslukutaidottomuuteen. Lapset haluavat vastaanottaa vain kuvallista viestintää. Tuntuuko tutulta?
Nyt jälkikäteen, kun katselen noita 80-luvun virtsulaisia aikuisina, aika lukutaitoisilta ja terveiltä ne näyttävät. Taisi Postman olla väärässä. Mutta nythän me kaikki olemme huolissamme lasten ja aikuistenkin liiallisesta ruutuajasta. Tämän huolen rummuttamiseen me emme mitään professoreja tarvitse. Me kaikki puhumme siitä. Myös puhelinten ja tablettien rankan käytön me pelkäämme heikentävän lukutaitoa. Tällaisesta kehityksestä on kai jo vähän näyttöäkin. Olemme huolissamme myös nykylasten niska- ja peukalonivelistä, kun ruutua näprätään molemmilla peukaloilla niska alas taivutettuna. Miten yleistä onkaan se, että viimeistään kolmevuotiaana lapsen aamupuuroa vauhdittaa lautasen takareunalla oleva tablettikone ja siinä välkkyvät Yle-Areenan piirretyt. No, kai nämäkin huolet ovat liioittelua. Tietoyhteiskunnan virtoihin uppoutuminen on kuitenkin käytännön välttämättömyys. Kohtuus kuitenkin kaikessa ja sopivaa taukojumppaa niskalle ja peukaloille riittävän usein. Niinhän minäkin 74-vuotias ukko tätä juttua läppärillä naputtelen ja vieressä on auki LED-tv rikosraportteineen. Tätä on tietoyhteiskunta.
Mikä sitten voisi olla tulevaisuudessa seuraava huolenaiheemme television ja älylaitteiden jälkeen? Veikkaanpa, että kymmenen vuoden päästä huolestumme lasten liiallisesta viihtymisestä virtuaalitodellisuudessa sekä etäläsnäolosta. Jo 90-luvun lopulla eräät tietotekniikan professorit hehkuttivat kuinka aivan kohta me kaikki harrastamme ns. etäläsnäoloa. Tällaisen piti olla mahdollista arjessamme, kun digitv-verkkoa alettiin rakentaa. Tällöin lasit vaan silmille, joiden yläkulmassa olisi pieni siru. Tämä välittäisi uuden digitv-verkon välityksellä puhekumppanimme äänen ja virtuaalikuvan suoraan silmiemme eteen. Tuntuisi kuin juttelisimme saman pöydän ääressä, vaikka etäisyyttä olisi vaikkapa 500 kilometriä. Näin professorit siis lupasivat 90-luvulla. Minäkin ehdin innostua ajatuksesta, että voisin rennosti jutustella äidilleni Hämeenlinnaan etäläsnäolon puitteissa. Olisi ollut mukava rupatella ”kasvotusten”. Mutta eihän tämäkään toteutunut, koska digitv-verkosta rakennettiin vain yksisuuntainen. Antaas kuitenkin katsoa, jos vaikkapa tuo virtuaalitodellisuus ja etäläsnäolo kuitenkin yleistyisivät vaikkapa 5G:n voimalla.
Onko Sääntö-Suomi rajoittamassa päiväkotitoimintaa ?
Ainakin 1980-luvulla Virtsussa väistettiin nykyisen Sääntö-Suomen rajoitteita kiitettävällä tavalla. Tyttäreni muistaa vieläkin lämmöllä sitä, kun lapset viettivät koko yön päiväkodissa. Keskiyöllä he menivät lakanat päässä kummittelemaan Senaatintorille. Aika vaikea uskoa, että nykyään tällaista ihanuutta voitaisiin toteuttaa. Virkamiehet varmasti vetoaisivat vakuutus- ja työsopimusongelmiin.
Yhtenä päivänä meidän nuori Kalle-kissamme vietti melkein koko päivän Virtsussa lasten seassa. Ei kukaan silloin vedonnut allergioihin tai muihinkaan Sääntö-Suomen rajoitteisiin. Olipa tuolloin eräs Tassu-kissakin Virtsussa lounaalla, kun tämä oli voittanut kirpputorin arpajaisissa.
Paljonhan Virtsussa vieläkin sääntöjä luovasti tulkitaan. Eskarien matkat ulkomaille ovat huippuja. Valitettavasti virkamiehet niistä kuitenkin niuhottavat eivätkä hyväksy niitä henkilökunnan työajaksi. Uskomatonta nillitystä. Luovathan nämä reissut lapsille elinikäisen muistijäljen. Kevätleireillekin on hyväksytty vanhoja virtsulaisia, jotka ovat jo muutaman vuoden olleet koulussa. Jatkakaa samaan malliin.
Minäkin lupaan jatkossakin poikkeilla Virtsun tapahtumissa, vaikka biologisen ketjuni seuraavat lapset ovat odotettavissa Virtsuun vasta aikaisintaan 20 vuoden päästä. Eihän sitä tiedä, vaikkapa minäkin silloin vielä konkkaisin vanhainkodista tutulle mokkapalalle. Kaikkea hyvää Viestin seuraaville vuosikymmenille.
Lauri Uotila
Mahdollisuuksien maailma 
Vastaa